Kai sitä aina tietyllä tapaa on tyytymätön elämäänsä. Tai mie ainakin oon. Ja nyt kun muutos on tulossa, niin kaikki vanha, tuttu ja turvallinen ei enää vaikuta ollenkaan tylsälle.

Uusi asunto ja sen etsiminen. Uusi työ. Uusi paikkakunta. Ihan uudet kuviot. Onneksi on vanhat kaverit. Kauhee stressi.

Päästään pois pääkaupunkiseudulta. Meillä on varaa ostaa asunto. Jos uudella paikkakunnalla sattuu olemaan sopivaa myynnissä. Pikkupaikkojen ongelma. Sukulaiset ja kaverit on lähempänä. Pääsin oikeisiin töihin, eli miulle maksetaan palkkaa. Se on oikeesti helpotus. Ja parasta on, että jo harjoitteluajan palkka on parempi kuin uskalsin toivoa. Työpaikka on pieni yritys, jossa olen ainoa palkollinen. Ja töitä pitäisi olla niin paljon kun viitsii tehdä. Kivaa.

Taas pitää pakata elämä pahvilaatikkoon, ja huomata miten uskomattoman tarpeettomista asioista ihminen koostaa elämäänsä sisällön. Onneksi muuttoon on vielä reilu kuukausi. Sitä ennen ehtii lomailla. Ja loma käytetään pääosin uuden asunnon etsimiseen. En ole kauhean innoissani ottamaan väliaikaista asuntoa, että voidaan taas muuttaa vähän ajan päästä. Pitäiskö vaan rakentaa se talo, ja päättää, että tässä kaikki on oleva hyvin ja tyytyä siihen?

Päässä soi koko ajan PMMP: "tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton..." On taas sellainen juureton olo, ihan kun ei kuuluisi mihinkään. Toisaalta se on aika vapauttavaa.

Meen takasin töihin. Pitää hankkia rahat autoon. Seuraava "koti" tuskin on 10 minuutin kävelymatkan päässä työpaikasta...